Monday, December 27, 2010

Sanasto ja sota sanoista

Pelastetaan tähän teksti, jonka kirjoitin kommenttina omaan Facebook-päivitykseeni. Alkuperäisessä päivityksessä kerroin täydentäneeni Sanaston ylläpitämiä teostietoja, ja kuinka ollakaan, päädyin pian pohtimaan kirjailijoiden oikeuksia ja toimeentuloa yleensä. Näin teksti kuului:

Painottamalla tekijäkysymystä ja siihen liittyviä oikeuksia kirjailijakunta on maalannut itsensä nurkkaan, josta ei ole ulospääsyä - ilman, että koko kysymyksenasettelu tarkistetaan. Asiasta kärsivät kaikki, niin tekijät, tutkimus, kirjastolaitos kuin kulttuuri yleensäkin.

Sisältöjä ei valitettavasti voi kukaan suojella, ja siksi meitä sisällön tuottajia pitäisi ryhtyä tukemaan muilla tavoin. Olkoon kirjojen - siis fyysisten teoskappaleiden - myynti ja tulonjako niiden välinen asia, jotka tuota kauppaa käyvät. Ennen oli yksinkertaisempaa. Jos joku teki ja kauppasi laittoman kopion, riitti kun lähetti laskun. (Tämä on tahallinen ja virheellinen yksinkertaistus, mutta digitaalisella aikakaudella sisältöjen monistamista, levitystä ja kauppaa on mahdoton valvoa, ja siksi siihen ei kannata uhrata ajatustakaan.)

Nimenomaan digiaikana sisällöistään huolehtivien kannattaisi noudattaa ns. "ensimmäisen laskun maksajan" taktiikkaa. Toisin sanoen, jos olet huolissasi sisältöjesi laittomasta monistamisesta, katso että tuotetta kaupatessasi saat kerralla korvauksen, joka kattaa kaikki myymästäsi sisällöstä odotettavissa olevat tulot. Sen jälkeen asia ei nimittäin ole enää hallinnassasi.

Mitä tästä seuraa? Ensin siirtymäkausi, jonka aikana kirjailijat ja muut sisällöntuottajat ovat hankalassa, miltei suojattomassa asemassa. Mutta ennen pitkää heidän neuvotteluasemansa paranevat. Kun kuluttajille on tarjolla "rajaton" määrä "ilmaisia" sisältöjä, noiden sisältöjen ammattimainen ja osaava paketointi ja räätälöinti - eli entisin termein ilmaistuna "toimittaminen" - alkaa merkitä entistä enemmän. Kuluttaja haluaa maksaa - hänen on maksettava - siitä, että joku valikoi, järjestää ja toimittaa juuri hänen kaipaamiaan sisältöjä. Yksinkertaisesti sanottuna kustantajien merkitys kasvaa. Ja kun kustantajien kysyntä lisääntyy, lisääntyy myös kirjailijoiden kysyntä - kustantajat lähestyvät sisällöntuottajia käsi ojossa, valmiina maksamaan heille "enemmän".

Eihän se tietenkään aivan näin mene. Mutta siitä olen varma, että entisiin tulonjakoa ja tekijänoikeuksia koskeviin malleihin pitäytyminen on väärä tie. Nyt pitää pyrkiä kehittämään ihan uusia malleja ja skenaarioita. Ja siksi valtiollisen tason ratkaisu koko kirjallisen kulttuurin tukemiseksi on monin verroin tärkeämpää kuin tekijänoikeuksista ja palkkioprosenteista jankkaaminen. Etenkin koska niistä neuvottelemisen periaatteet ovat peräisin esidigitaaliselta ajalta.

Mutta raha on rahaa ja miljoonat sokaisevat. Vertailun vuoksi: Sanasto jakaa vuodessa 3 miljoonaa, kun Koneen (yksityinen) säätiö antoi tänä vuonna omistaan 7,7 miljoonaa eli kaksi ja puolikertaisen summan. Joku Ollila ja Wahlroos voisivat kaksistaan pelastaa koko suomalaisen kirjallisuuden vuosikymmeniksi eteenpäin, ilman että heidän henkilökohtainen elintasonsa siitä kärsisi. Muistaako kukaan 60-luvulla julkaistun 10-osaisen Suomen kirjallisuuden historian? Sen kustansi Apu-lehti (eli käytännössä Lyytikäisten perhe).

Saturday, December 25, 2010

Salonkikelpoista

Mariaana Jäntin Amorfiaaniasta puhutaan taas, viimeksi uudessa Nuoressa Voimassa, johon on taltioitu liiton syyssalongissa käyty keskustelu proosan kokeellisuudesta, Laura Lindstedtin johdantoesseellä täydennettynä.

Erinomaisen mielenkiintoisia tekstejä molemmat. Miellyin varsinkin Lindstedtin kirjoitukseen, jossa ei jäädä jankkaamaan proosan ja runouden keskinäisestä ”paremmuudesta”, vaan viedään problematiikkaa reilusti eteenpäin, mahdollisuuksia tavoitellen.

”Kokeellisen proosan ei tarvitse millään muotoa liehitellä nykyrunouden avantgardea”, Lindstedt kirjoittaa. ”Proosakokeen ei myöskään tarvitse näyttää 'kokeelta', riittää että valitut keinot on koeteltu loppuun saakka. Lopputuloksena ei myöskään aina tarvitse olla kirja, kansien väliin painettu tuote – itse haaveilen esimerkiksi kertovan muodon valjastamisesta käsitetaiteellisten interventioiden välikappaleeksi.” *)

Lehteen painetussa keskustelussa erityisen kiinostavaa on puhe Jäntin kulttimaineen saaneesta esikoisromaanista. Amorfiaana on jäänyt vaivaamaan monen mieltä, eikä syyttä. Harva teos jäytää ajatuksia ja toimii kollegiaalisena innoittajana vielä neljännesvuosisata ilmestymisensä jälkeen.

Mitenhän tämän saisi menemään oikein, kun ei ole dokumentteja käsillä, on vain tämä erehtyvä muisti.

Yleensä ei muisteta – eikä asia tule esiin myöskään po. keskustelun yhteydessä – että Amorfiaana tuli julki nimenomaan Gummeruksen ”suuren romaankilpailun” voittajana. Toimin siihen aikaan Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana, ja ajatuksenamme oli, että nyt oli sopiva hetki kaivaa esiin uusia, innostavia kirjoittajia – kustantajan suuren, ”korkeakirjallisen” ylpeydenaiheen Matti Pulkkisen rinnalle. Tilanne oli vaikea, kuten kustantajat aina ja kaikkialla hyvin tietävät. Gummerus oli elänyt pitkään lähinnä Kalle Päätalon tuotoilla, mutta mitä sen jälkeen? Miten saada houkuteltua taloon uutta talenttia? Ja kuitenkaan kyse ei ollut pelkistä markoista. Menneisyys esimerkiksi Timo K. Mukan ja Markku Lahtelan kaltaisten uudistajien julkaisijana velvoitti. Ehkä kustantamoon kilpailun myötä saapuvasta käsikirjoitusten tulvasta löytyisi sekä uusia päätaloja että uusia pulkkisia, jolloin edellisten tuotoilla maksettaisiin jälkimmäisten kokeilujen kustantaminen.

Nyt en ole varma, miten kuvio oli ajateltu. Siis palkitaanko yksinkertaisesti ”taiteellisesti paras” romaani ja katsotaan, mihin se riittää. Vai nostetaanko esiin yleisöönmenevää mainstreamia edustava teos ja julkaistaan ”kokeiluja” siinä sivussa. Kukaties strategiaa ei lausuttu koskaan ääneen, vaan ajateltiin, että katsotaan nyt ensin, mitä tarjokkaista paljastuu.

Kuinka ollakaan, kilpailuun saapuneiden käsikirjoitusten yhtenä esilukijana ja seulojana toimi oman talon ehdoton tähti Matti Pulkkinen (jonka Romaanihenkilön kuolema oli juuri ilmestynyt). Eikä aikaakaan, kun Pulkkinen poimi esiin oman ehdottoman suosikkinsa, Mariaana Jäntin Amorfiaanan. Tässä kohtaa muistikuvani ovat hataria, mutta niin siinä kuitenkin kävi, että myyntiodotuksista välittämättä ”taiteellisesti paras” päätettiin palkita. Ja vaikka romaanista ei tullut taloudellista menestystä eikä sen tekijästä uutta, vakinaista kirjailijaa kustantajan talliin, päätöstä ei ole tarvinnut katua. Amorfiaana on Romaanihenkilön kuoleman ohella yksi 80-luvun ehdottomista ”klassikoista”. Ei hassummin Gummeruksen kokoiselta kustantajalta.

Oma osuuteni palkitun romaanin saattamisessa kirjan muotoon oli suhteellisen pieni. Voiton julkistamisen jälkeen tapasin Jäntin muistaakseni kerran, tarkoituksenamme keskustella käsikirjoituksen toimitusperiaatteista. Kuten Jäntti sen Nuoressa Voimassa sanoo: ”Karri Kokko kysyi, voisinko jakaa tekstin lukuihin.” Tällä ehdotuksella varmaan hain sitä, että yhteen pötköön kirjoitetusta ”kokeellisesta” tekstistä saataisiin tällä tavoin ”lukijaystävällisempi”. Niin tai näin, yhteisymmärrys saavutettiin ja tässä sitä nyt ollaan.

Jäntti muistelee, että hänen kirjalleen osoitettiin myös erillinen kustannustoimittaja. Itse en muista toimittajan henkilöllisyyttä, eikä sitä tuo esiin Jänttikään. Kirjailija tosin mainitsee toimittajan kyselleen, käyttääkö hän ”tajuntaa laajentavia aineita”. Se on ehkä hätkähdyttävä kysymys, mutta olisin taipuvainen pitämään sitä ”kohteliaisuutena” – vaikkakin hiukan omalaatuisesti ilmaistuna sellaisena. (Tässä kohtaa on kai kohtuullista todeta, että kysymyksen esittäjänä saattoi olla myös allekirjoittanut.) Niin tai näin, Jäntin proosa ei mielestäni sulje pois puhetta ”toisenlaisista tajunnantiloista” tai ”tiedostamisen” muodoista. Kirjoittaminen on kertomaan pyrkiessäänkin kirjoittajan tietoisuuden ilmausta, kertomusta siitä kuinka tajunta operoi ja hahmottaa jäljittelemäänsä.

Oli miten oli, psykedelia tai psykedeeliset huumeet eivät ole vuosikymmeniin olleet kirjallisuuskeskustelun piirissä, mutta onhan niillä silti historiansa myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Sitä paitsi, vaikka tajuntaa laajentavista aineista ei kirjallisissa salongeissa tai julkisuudessa puhutakaan, eivät ne näyttäisi olevan aivan vieraita nykyisellekään polvelle.



*) Sanomattakin selvää, että tuossa on sanottuna jotain olennaista ja osuvaa myös omiin proosakokeiluihini liittyen. Ilman takakannen tarjoamaa kehyskertomusta – ”Runoilija katsoi televisiota, niin kuin se olisi ikkuna, ja kirjoitti ylös näkemänsä sitä mukaa kuin kaikki tapahtui” – Töllötin olisi jäsentymätöntä ja editoimatta jätettyä nonsensea, mutta metodisena esityksenä tai konseptina sen varsinainen tarkoitus onkin toisaalla. Proosakatkelmat (kaikkiaan 99 kpl) on kirjoitettu ”reaaliaikaisesti” televisiota töllöttäessä ja julkaistu tarkoitusta varten perustamassani blogissa saman tien, niinsanotusti lopputekstien vielä pyöriessä. Kertoja vastaan materiaali, väline vastaan aihe, reaalinen aika vastaan taiteellinen kypsyttely, kansien väliin painettu tuote vastaan käsitetaiteellinen interventio. ”Lähes kaikki kiinnostava on ilmaiseksi ladattavissa” – kuten Markku Eskelinen Nuoren Voiman keskustelussa sanoo – ei tietenkään tarkoita, että kaikki ilmaiseksi ladattavissa oleva olisi ilman muuta kiinnostavaa saati ”hyvää”, mutta enpähän jättänyt (tässäkään tapauksessa) ”kokeilematta”, mitä tällaisella kirjoittamisen metodilla ja julkaisemisen tavalla on saavutettavissa.

Thursday, December 2, 2010

Yksi kaksi kolme

”Kas, kas, kaksi

myllyä, salakäytävää, pylväitten

leivinuunia, vilja-aittaa, linnaketta

torneja, tullinkantajia, seiniin

teatteria, oopperaa, vaikka

jalat, mokomat, reistailevat

sulavasti, rakkaudella, ikään

vetämättä, luomatta, piirtämättä

Aricien, Ismènen, Hippolytoksen

värikästä, jaloa, valtavaa

Marsin, Venuksen, Saturnuksen

sanat, säkeet, jopa

kuolemantapaukset, skandaalit, sairastumiset

tarkkaavaisuus, kuumuus, huimauksen

tunne, pöly, eleganssi

Tuesday, November 16, 2010

Critischism 2



Ahlqvist keikuttaa Kiveä.

Z

Crossing Vihdintie (on my way home after watching video poetry by Tiina Lehikoinen and J. P. Sipilä at Ateneum).

Moon in Mirror 2



Oh, look. There's that moon again outside my window. And I'm not even pointing to it. I'm just holding the mirror for you.

Sunday, November 14, 2010

Nenäpäivä



Muutama vuosi sitten julkaisin silloisessa blogissani kuvan porraskäytävämme asukasluettelosta. Tuossa kuvassa esiintyi kolmen sukunimen ryhmä:

      Anhava
      Nummi

      Kokko

Kyse oli tietenkin hauskasta runollisesta sattumasta. Itseäni huvitti erityisesti tuo pieni mutta merkitsevä rako ennen omaa nimeäni – rako, joka "todellisuudessa" on tietysti maailmojen suuruinen.  Niin tai näin, vitsikkyyttä lisäsi, että molemmat naapurini tosiaan olivat nimensä vihjaamaa kulttuurisukua, toinen heistä Tuomaan, toinen Lassin pojanpoika.

Kuten ylläolevasta, tänään otetusta valokuvasta näkee, tilanne on muuttunut. Ilokseni olen kuitenkin saanut uusia "kirjallisia" naapureita – tosin vain sukunimen perusteella, tietääkseni ilman tosiasiallista yhteyttä. Tällä kertaa huomattavaa on selvä genrejako: vasemmalla runous (Manninen, Hyvärinen, Mykkänen, Kokko), oikealla proosa (Joensuu ja hänen romaanihenkilönsä Harjunpää).

Jos tarkkoja ollaan, mainittujen joukkoon pitäisi lisätä ainakin runoilija Timo Töyrylä, prosaisti Lilly Londen ja miksei myös Heine-elämäkerran kirjoittanut Emil Öhmann, useista Jantusista puhumattakaan, mutta sehän rikkoisi hahmottelemani kahtiajaon. Ja onhan tietysti muuan Matti Nurkkala, jonka tuotantoa näköjään on julkaistu jossain Kalevalaisen runokielen seuran antologiassa.

Thursday, November 11, 2010

Critischism



Vähintään puolisokea runoilija piirtää erilaisista argumenteista koostuvaa karttaa.

Wednesday, November 10, 2010

Tuesday, November 9, 2010

This Is Not the Moon



Runoilija osoittaa pitelemässään peilissä näkyvää viitteellistä kuuta sormella, jota hän ei ole ehtinyt heristää ympäristössään esiintyville yhteiskunnallisille epäkohdille tai kokeellisen nykyrunouden kommunikoimattomuudelle, koska on omistanut kaiken aikansa sielunsa pelastamiseen, runolliseen ajatteluun ja teksasilaisille rumpukompeille.

Monday, November 8, 2010

A vs T



Runoilija miettii, mitä tapahtuu jos "yhteiskunnallisesti tiedostava runoilu karkaa rap-musiikin haltuun". (A vs T)

(YouTuben kiiruhtama 5 sekunnin versio 12 sekunnin originaalista.)
[fact of seeing wrongly]

Sunday, November 7, 2010

Pariisi kuuluu meille



Runoilija katsoo Jacques Rivetten elokuvaa televisiosta.
Runoilijan mielikuvat liikkuvat hienostomaailmassa. Kristallimaljakko, jossa on kukkia, on ylen ohut ja hento, koska salonkinaiselle kuuluvan käyttöesineen, viuhkan kärki, voi hipaisullaan särkeä sen. Niin herkkätunteisia eivät ole muut kuin vanhan kulttuurin muovailemat ihmiset.

Pelkkä taiderunoilija olisi selvemmin ja havainnollisemmin kertonut loukatun mieleen jääneestä oksasta, vuodatetuista kyynelistä, unettomista öistä, myrskyistä tyynen pinnan alla, ja nauttinut kuvatessaan tätä kaikkea, välittämättä henkilöstä sen enempää kuin kasvista, jota hän leikkelisi mikroskooppista valokuvausta varten. Kun runo olisi valmistunut ja tullut osuva, niin hänen ensimmäinen ajatuksensa olisi ollut: mitähän yleisö nyt sanoo tästä? Olisikohan kilpailijani saanut aikaan samanlaista?

Lähinnä hienostotasolle kuuluu myöskin ulkoa siloiteltu, mutta sisältä hienostumaton "keikaritaso". Tällä puolihienostotasolla on myös oma kirjallinen tyylinsä, puolihienostotyyli, jolle on ominaista hienostoelämän teennäinen, eleganttia tahattomuutta tavoitteleva kuvaus sekä kirjoittajain myötätunnon pysyminen suurmaailman tyhjäntoimittajain, keinottelijain ja elostelijain puolella.

Sekä hienosto- että puolihienostotyyli käsittelevät etupäässä ylhäisöpiirejä, turisti-, hotelli-, kahvila-, klubi-, kylpylä- ja urheiluelämää sekä ajan mieli- ja muotiharrastuksia, koettaen aina pysyä viimeisten saavutusten ja "viimeisen huudon" mukana.

Friday, November 5, 2010

Epäilen, onko Goethelta mennyt koko runon kirjoittamiseen kymmentä minuuttia enempää. Sen tunnelma on vähitellen, lukemettomina kaihoa herättävinä iltoina, kypsynyt hänen sielussaan, ja hän on lopulta tuntenut tarvetta kiteyttää tunnelmansa pikkurunoksi. Runon on varsinaisesti luonut hänen alitajuntansa, vuosien kuluessa yhä selventäen ja väkevöittäen sen tunnelmaa, ja siksi hän on löytänyt sille sopivimmat sanat kuin itsestään.
Katri Valan runon "Taj Mahal" kuvaamis- tai kertomissisällys ja tunnesisällys:

Ihanaa olisi lempiä itämailla.
Runojen tunnetehon arvosteluskaala

1. Mietoa, laimeaa.
2. Kohtalaista, keskinkertaista.
3. Tehokasta, vaikuttavaa.
4. Voimakasta, eheää.
5. Väkevää, tempaavaa.
6. Täysin tehoavaa, valtavaa.
Jumalainen näytelmä

Puutteellisuuksia ovat säerakenteen yksitoikkoisuus (kaikki säkeet 5-iskuisia naispuolisloppuisia) ja usein häiritsevän persoonallinen ote: vihollisille maksetaan Manalassa perinpohjin.

Thursday, November 4, 2010

Kaksi tunneteemaa

Pimeää – vielä pimeämpää; tähtiä – tähdetöntä.
Valoa ja toivoa – tähdetöntä ja toivotonta.
Koittakoon valo ja ilo!

Elämäni on ylen synkkää,
ja se on ylen toivotonta.
Jospa minulle valkenisi!

On syksyisen synkkää.
Tähdetöntä.
Toivon tähti.

Yhteensä: tähti pimeyteen!

mv

Kahdenlaiset tunteet kuin kahdenväriset perhoset.

Wednesday, November 3, 2010

Kävelymatka

Gary Snyderille ja Tero Tähtiselle

Maiseman tervehtiminen.

Kukkiva niitty.

Metsän pimento.

Vuorenjyrkänne.

Kylämaisemat.

Kaupungin esittäminen.

Kaupungin historiaa.

Kaupungin elinkeinoelämä.

Kaupungin taide- ja tiede-elämä.

Sivistyksen moraaliset tulokset.

Erämaa.

Tuesday, November 2, 2010

Monday, November 1, 2010

Tietokilpailu

3382 GF 75

Merkkijonon relevanssi? Oikean vastauksen antaneelle uutta runoutta (tai jos vastausta ei löydy, paras tarina voittakoon).

Edit: Kuten kommenteistakin käy ilmi, kilpailu on ratkennut. "Oikeaa" vastausta haettaessa ilmeni kaikennäköistä kummallista.





Elokuvasta napatun still-kuvan perusteella Thunderbirdin rekisterinumero näyttäisi olevan 3382 GS 75 eikä siis 3328 GF 75, vaikka elokuvan ääniraidalla, käännösteksteissä ja dialogin englanninkielisessä transkriptiossa puhutaan nimenomaan F:stä. Sen sijaan esim. latviankielisessä versiossa numerot ovat kyllä paikallaan, mutta omituista kyllä kirjaimet puuttuvat, kun taas tässä toisessa englanninkielisessä, samoin kuin tshekinkielisessä versiossa F:n paikalla on M.


Image uploaded with ImageShack.us

Ehdotus rakenteeksi

I Solmu.

II Sivujuoni.

III Solmu kiristyy.

IV Sivujuoni kiristyy.

V Kaiken ratkaisu.

Sunday, October 31, 2010

Caught in the Act



Writer gives text the finishing touch.

Wikipedia: Das Leben der Anderen (kirja)

Das Leben der Anderen on Karri Kokon vuonna 2010 kokoama ja ntamon julkaisema teos, joka sisältää Kokon ja hänen facebook-kavereidensa statuspäivityksiä ja muita merkintöjä. Teoksen nimi juontuu samannimisestä saksalaisesta elokuvasta, jota esitettiin Suomessa nimellä Muiden elämä.
Teoksessa tarkastellaan miten DDR:n salaisen tiedustelupalvelu Stasin vakoilu ja Facebookin seuraaminen rinnastuvat.

Kokko on omistanut teoksen kaikille ystävilleen.

Imp

Kukkain poiminta.

Takaa-ajo alkaa.

Jatkuu.

Loppuu.

Rukkaset.

Niiden vaikutus.

Sch

Kysymys.

Yritys.

Pyörre päältä nähden.

Paluu pinnalle.

Pyörre sisältä nähden.

Paluuko pyörteeseen?

Uusi yritys.

Saturday, October 30, 2010

Kuu

Kuu paistaa.

Onko siellä kukkakenttiä?

Kaipaan sinne.

Kohtaisin siellä ehkä Luojani.

Kirkastuisin.

Tauko.

Kuu paistaa.

Friday, October 29, 2010

Ei no

Aatteen mies valvoo yössä.

Kuu varoittaa häntä turhasta työstä.

Luonto kehoittaa häntä lempimään.

Hän ajattelee surullisena, että hänen työnsä katoo kuitenkin.

Poetry by Other Means in the New Century

"What is the place of individual genius in a global world of hyper-information - a world in which, as Walter Benjamin predicted more than seventy years ago, everyone is potentially an author? For poets in such a climate, 'originality' begins to take a back seat to what can be done with other people's words - framing, citing, recycling, and otherwise mediating available words and sentences, and sometimes entire texts."

From the synopsis of Unoriginal Genius by Marjorie Perloff.

Thursday, October 28, 2010

Paljain jaloin (liite 12)




Runoilija kuuntelee, kun kone lukee Juho Niemisen tekstiä siitä, kuinka Janne Kortteinen "meuhkaa ja rikkoo sääntöjä":

"Vilpittömyyden ja rehellisyyden pyrkimys törmää kuitenkin provokatiivisuuden seinään. Kirjailijan asenne on niin kärjistetty ja leikkisän ailahteleva, ettei lukija saa hänestä otetta. Vilpittömyyden nimissä tapahtuvasta tilityksestä, öykkäröinnistä ja liiottelusta tulee naamio. Kirjailija on ottanut itsensäpaljastajan ja epäonnistumiseen heittäytyvän rohkelikon roolin - ja lopulta ainoa asia, mikä lukijalle tulee selväksi on se, että hän kaipaa huomiota niin kuin lapsi, joka tahallaan meuhkaa ja rikkoo sääntöjä."

Tuesday, October 26, 2010

Monday, October 25, 2010

poiuytre



All keyed up and ready to go.

Toisaalta ja toisaalta

Runoudesta kyseen ollessa raja onnistumisen ja epäonnistumisen välillä on hieno, ajatuksena ehkä järkeä tai mieltä vailla.

Yleensä epäonnistumisessa onnistuu tahtomattaan, joskus sitäkin on tietoisesti yritettävä.

Vasta ilmestyneessä kirjassani, nimeltään Toisaalta, onnistumista ja epäonnistumista on koetettu tavoitella kaksin käsin.

Toisaalta on pienten, usein vain muutaman sanan tai rivin mittaisten lyyristen havaintojen ja tunnelmien jatkumo. Toisaalta on kymmenen runon suite, sarja, joka on upottamalla upotettu kokonaisuuden lomaan. (Niistä ensimmäisen olen lukenut kuultavaksi ja nähtäväksi tähän).

Edelliset dokumentoivat sen, mitä olen kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana enimmäkseen yksin kotona, useimmiten myöhään yöllä, sisään tai ulos katsoessani ajatuksistani ja tuntemuksistani tuntenut ja ajatellut, pääasiassa runoudesta yleensä ja kaipuusta erityisesti. Silloin naamiossani on linnun kuva. Joskus se on riittävä, joskus riittämätön.

Mainittu kymmenen runon sarja sen sijaan tulee nimenomaan toisaalta. Se on vakava (muttei käsitteellinen tai menetelmällinen) yritys kirjoittaa toisin. Yritys katsoa mitä tapahtuu, jos muodon näennäisestä tiukkuudesta huolimatta (kaikki kymmenen runoa koostuvat kymmenestä jokseenkin saman mittaisesta paririvistä) kaikki tehdään väärin, epäkoherentisti, kielioppia, lauseoppia, välimerkkien sovinnaista käyttöä vastaan.

"Väärin" kirjoittamisen yritys ei koskenut ainoastaan muodollisia seikkoja. Annoin mielikuvitukselleni ja assosiaatiokyvylleni (joita itse pidän lähes olemattomina) täyden vapauden. Tartuin välittömästi ja sensuroimatta siihen, mikä eteeni tuli omasta päästä tai ulkopuolelta, sama se. Kysymys kuului, saatoinko luottaa siihen, että runo voittaisi ja alkaisi viedä kirjoittajaa, tuottaa merkitystä, jota en ollut itse etukäteen määritellyt. Sarjan edetessä tein myönnytyksiä, luovuin lauseen tarkoituksellisesta rikkomisesta ja annoin runon tulla. Onhan ihminen vain kala, joka kalisuttaa luitaan.

Niin tai näin, lienen onnistunut ja epäonnistunut molemmissa hankkeissani. Joka tapauksessa kolme vuotta kestänyt kirjoitusjakso osoittautui riittävän pitkäksi. Olipa kyseessä pitkä tai lyhyt runo, joukossa on sellaisia joiden tekijyyttä en mene kiistämään, mutten myöskään myöntämään. Olen vajavaisuuksistani huolimatta onnistunut kirjoittamaan runoja, joita luen ulkopuolisena ja niistä irti päästäneenä – siis toisaalta.

Mustat ja iloiset ajat



Reading from Toisaalta (poEsia 2010).

Available at Kirjantamo.

Saturday, October 23, 2010

The Magic of Fingers



Hand-made visual poetry.

What's On Tonight?



Watching television with a mirror.

Paljain jaloin (liite 10)



Peilissä Aki Salmelan kirjoittama arvio (HS 23.10.2010) Janne Kortteisen kirjasta "Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa".

Moon in Mirror



Full moon outside my window.

Lost & Found



Raisa Marjamäkeä lukiessa.

[re]presentation

Look at Me Now and Here I Am



Mirroring Ms Stein.

Friday, October 22, 2010

Tuesday, October 19, 2010

Paljain jaloin (liite 8)



Sivulta 184.

Paljain jaloin (liite 7)



Pieni äänirunon pätkä sivulta 115. Lukutehtävä ei ollut helppo: ensimmäisellä kerralla lisäsin aameneen yhden ylimääräisen tavun ja toisella sanoin vahingossa "ja". Vasta kolmas kerta toden sanoi.

Sunday, October 17, 2010

Paljain jaloin (liite 6)




Kolme palavaa pensasta päiväkävelyn varrelta Munkkiniemestä.

Paljain jaloin (liite 5)



Sivulta 103 löytyvä runo ja ensimmäinen niistä lukuisista esiintymistä, joissa teoksen nimi mainitaan kokonaisuudessaan, vaikka muitakin, lyhyempiä variantteja kirjasta löytyy.

Otsikko on tietenkin raamatullisilla viitteillä ladattu. Kun Herra ilmestyi palavan pensaan muodossa Moosekselle, sanotaan että tämä liikkui erämaassa nimenomaan paljain jaloin. Ja totta kai myös Jeesus levitti sanaansa paljasjalkaisena.

Toisinaan kristityn ihmisen paljasjalkaisuutta on ollut vaikea hyväksyä konkreettisesti. Esimerkiksi Caravaggio (1571-1610) aiheutti tuohtumusta kuvatessaan pyhimyksensä paljain, likaisin jaloin. Erityisen kauhistuttavaa ja häpeällistä oli, kun tämä maalasi itsensä Neitsyt Marian paljasjalkaisena.

Janne (Johannes) Kortteisella "palava pensas" liittyy omiin henkilökohtaisiin muistoihin, arvatenkin lapsuuden pihapiirin todellisiin viinimarjapensaisiin, joiden symbolinen merkitys on vasta myöhempää perua. Mutta myös sanalla "viini" on raamatullinen kaiku, samoin kuin "marjalla", joka vaikka onkin ikivanha omaperäinen suomen sana, esiintyy myös erisnimessä Marja, Marian kotoisena muunnoksena.

Paljain jaloin (liite 4)



Kirjoituksen jälki on mitä on, toisaalta siksi että läppärin kamera toistaa näkemänsä peilikuvana, toisaalta siksi että videokuvassa on pieni mutta liikkeen seuraamista hankaloittava viive.

Edit: Hämmästyttävää kyllä tajusin tämän peilikuva-asian vasta nyt. Olen toki "kuvannut" itseäni läppärin kameralla ennenkin, esimerkiksi Skypeä käyttäessäni, mutta mieleeni ei ole juolahtanut, että tietokoneen näytölle (ja siten myös sen avulla tallennetulle videolle) piirtyvä kuva on nimenomaan peilikuva (toisin kuin normaalisti, tavallisella kameralla tallennetussa videossa tai valokuvassa).

Syy tähän tekniseen omituisuuteen on tietysti siinä, että läppärin kameraa käytetään pääasiassa juuri videopuheluiden yhteydessä, eikä varsinaisten tallenteiden tekemiseen. Skypessä tai videochatissa "väärinpäin" oleva kuva näyttäisi oudolta ja vaikeuttaisi luontevaa kameran edessä (tai siis näytöllä näkyvässä kuvassa) olemista.

Toisaalta tämä ominaisuus tekee läppärikameran "väärästä" käytöstä mielenkiintoista. Olemmehan itsellemmekin eri näköisiä riippuen siitä, katsommeko itseämme peilistä vai tarkastelemmeko meistä otettua valokuvaa.

Lisää seuraa.

Paljain jaloin (liite 3)



Sivu 245.

Saturday, October 16, 2010

Paljain jaloin (liite 2)



Fragmentti sivulta 180. Kuten näkyy ja kuuluu, kuva ja ääni eivät ole synkassa: jostain syystä kuva juoksee tuplanopeudella ja ääniraita katkeaa kesken. Mutta mitäs tuosta. Jos tekniikka kerran on tuota mieltä, niin olkoon sitten siinä.

Friday, October 15, 2010

Paljain jaloin (liite 1)


Omaelämäkerrallinen teos saakoon lukijalta omaelämäkerrallisen alaviitteen. Kuva on otettu kaksi viikkoa sitten Suomalaisen Yhteiskoulun käytävillä Helsingin Etelä-Haagassa. Pitkästä aikaa koolla oleva vuosiluokka 1975 on tutustumassa entiseen koulutaloonsa pari tuntia ennen illalla Vanhalla ylioppilastalolla vietettäviä luokkajuhlia. 

Tämän kirjoittaja erottuu kuvassa takana keskellä, tuntomerkkeinä musta pikkutakki ja sen alla musta pusero, jonka rintamuksessa harmaa leveä raita. Jollen ole aivan väärässä, vasemmalla näkyvän ikkunarivistön takana on kaapisto, johon on koottu valikoima täytettyjä lintuja. Epäilen, että ne ovat Pentti Linkolan peruja, yli kuuden vuosikymmenen takaa. Ikkunarivistön edessä tallustelee ruudullisessa paidassaan partasuinen mies, joka vielä kuvanottohetkellä oli Ylen palveluksessa. Yhtäkkiä, vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, Kimmo Wilska, tunnettu kannabiksen puolestapuhuja, sai maksaa menneistä.

Olen jo päättää alaviitteeni tähän, kun todellisuus puuttuu peliin. Televisio on auki, ja Strada alkaa. Ensimmäisissä kuvissa esiintyy Tuomari Nurmio, joka on piakkoin julkaisemassa muistelmansa. Toimittaja pyytää Nurmiota kertomaan kovasta nuoruudestaan. Tämä menee saman tien koulumuistoihinsa. Poikakoulu Kalliossa, aikana jolloin koulukiusaamisesta ei tiedetty mitään, oli kuulemma helvettiä ja kidutusta. Kun Nurmio oli jäämässä toisen kerran peräkkäin luokalle, hän sai siirron yhteiskouluun, "jossa oli tyttöjäkin". Tässä tapauksessa SYK oli tulevan taiteilijan pelastus.

Kuva: Tuija Kolkki

Paljain jaloin V

Ei ole aivan merkityksetöntä se, Kortteisen ainekirjoituksen syntysija on nimenomaan maan parhaaksi nimetty opinahjo, Suomalainen Yhteiskoulu. Tosiseikkaa ei tuoda julki faksimilen yhteydessä, mutta se käy ilmi muualta.

Teoksen keskivaiheilla (ss. 228-232) Kortteinen kirjoittaa pitkän vuodatuksen turhauttavista koulukokemuksistaan. Erityisen lannistavana hän koki äidinkielen opettajansa (joka mainitaan myöhemmin myös nimeltä). Ajatuksenjuoksu on liian pitkä tähän kokonaan siteerattavaksi, mutta ydinkohta on tämä:

Minun lukion äidinkielen opettajani Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ohitti minut kokonaan ja käski minun olla nuori ja vihainen jossain muualla, kun kyseenalaistin tunnilla koko äidinkielen ylioppilaskokeiden mielekkyyden ja arvostelin sitä juuri edellä mainitusta ihmiskloonauksesta. Sama opettaja arvosteli erään Vuorisaarnaa käsittelevän esseeni (jota henkilökohtaisesti pidin täysin häkellyttävänä ikäiseni kirjoittamaksi) pistein 25/60 ja kirjoitti perään vain: ”Esseessi on liian kaunokirjallisesti pohtiva, ettei se täytä tehtävänantoa”, vaikka myöhemmin hän myönsi minulle suoraan, ettei hänellä ollut ”resursseja ymmärtää, mitä minä kirjoitin”. Toisin sanoen, että hän oli liian tyhmä ymmärtääkseen oppilastaan ja siitä huolimatta näytteli pätevää opettajaa ja ampui Nils Holgerssonin alas, koska se pelotti kolossaan vikisevää Hilda hiirulaista.”

Kortteinen jatkaa: ”Saman opettajan tunnilla käytiin keskustelu juuri edellisenä päivänä tapahtuneista Jokelan koulusurmista ja en ollut tunnille saapuessani nukkunut yli viikkoon ja olin aivan vitun sekaisin, miltei psykoosin partaalla, enkä muista niistä ajoista suunnilleen mitään, korkeintaan fragmentteja ja vainoharhaisenkuumeisia raskolnikovinhourailuja. En ollut saanut rauhaa luovuuteni väkivaltaisen mitätöinnin vuoksi, jonka valta-asemassa oleva aikuinen oli epäpätevällä opetuksellaan osakseni saattanut. Samalla opettajalla oli myös tapana suosia kilttejä tyttöjä, jotka myötäilivät ja halusivat vain miellyttää opettajaansa, ja taas nöyryyttää tunnilla huonosti käyttäytyviä poikia, joihin hänellä ei ollut mitään valtaa ja jotka olisivat mielummin juosseetkin ulkona auringonpaisteessa ja pokailleet kuumia tyttöjä, kuin kuunnelleet sitä wraakuntaa. Koska luova energia on pohjimmiltaan seksuaalista, on nuoren pojan luovuuden mitätöiminen verrattavissa hänen raiskaamiseensa. Siltä se minusta ainakin tuntui.”

Ja sitten ollaan ytimessä: ”Koin koko henkilökohtaisen kunniani loukatuksi tuon pystyynkuivahtaneen hanhen toimesta, joka kutsui itseään vielä minun äidinkielenopettajakseni. Pikemminkin sana koulumurhaaja tulee mieleen. Haluankin nyt sanoa sekä omalle äidinkielenopettajalleni, Sinikka Herajärvelle, että kaikille muille yhä pätevää opettajaa näytteleville hapannaamoille, jotka käyttävät väärin valta-asemaansa ja turmelevat viattomia nuoria ja tuhoavat heidän luovuutensa ja ainutlaatuisen lahjakkuutensa ja herkkyytensä ja vapaan tahtonsa ja elämänilonsa ja tappavat heitä tylsyyteen, että te voitte lakata näyttelemästä päteviä opettajia ja mennä itsellenne sopivampiin töihin vaikka Keravan vesijohtolaitoksen kirjanpitopuolelle. Jokainen opettaja, jolle on tärkeämpää toteuttaa Suunnitelmaa kuin kehittää luovia, itsenäisesti ajattelevia ja onnellisia ihmisiä, on nuorison turmelija minun mielestäni. Teillä ei ole valtaa, joten lakatkaa näyttelemästä ikään kuin teillä sitä olisi.”

Toistan vielä avainvirkkeen: ”Koin koko henkilökohtaisen kunniani loukatuksi tuon pystyynkuivahtaneen hanhen toimesta, joka kutsui itseään vielä minun äidinkielenopettajakseni.”

Kortteisen tunne loukatuksi tulemisesta ei ole yksinäinen ilmiö. Kuinka ollakaan, yhteiskuntatieteilijä (ja keskustavaikuttaja) Risto Volanen kirjoittaa juuri ilmestyneessä Kanavan numerossa (7/2010): ”Joskus voi yhden ihmisen kertomus olla välähdys yleisinhimillistä ja valaista koko aikakautta.” Volasen esimerkki on Hannu Salama ja hänen uusi romaaninsa Sydän paikallaan, jossa itsensä loukatuksi kokeva kirjailija purkaa jälleen kerran omaa vihaansa väärinymmärtäjiä, väärinajattelijoita ja muita tekopyhiä kohtaan. Vihan kohteet voivat kulkea eri nimillä, mutta eetos josta molempien kirjailijantyö lähtee, on hämmästyttävällä tavalla sama. Molemmilla loukatuksi tulleilla on kosto mielessä.

Disclaimer: Myös tämän kirjoittaja on SYK:n kasvatti, tosin aivan eri vuosikymmeniltä. Kun toin asian Kortteisen tietoon, lohdutin häntä muistutuksella, että koulusta on kirjoittanut ylioppilaaksi myös sellainen yhteiskuntakriitikko kuin Tuomari Nurmio, ”köyhien ystäväksi” julistautunut.

Edit: Niin, ja totta kai myös koko luomakunnan puolesta loukkaantunut vihakimppu Pentti Linkola.

Thursday, October 14, 2010

3,000,000

Ron Silliman: "...the fact that a “standard” e-book still costs around $9.99 while Netflix will give you a month’s access to thousands of films for a dollar less suggests that we are approaching yet another crossroads."

Paljain jaloin IV

Kesken kaiken ilmaantuva faksimile teini-ikäisen Janne Kortteisen ruudulliselle konseptipaperille laatimasta kouluaineesta on esimerkki teoksen ”moniaineksisuudesta”, kollaasimainen elementti, joka tuo siihen dokumenttiromaanin tuntua. Skannattu kopio viidesluokkalaisen nuorukaisen esseistisestä yritelmästä on silti muutakin kuin pelkkä kylmä fakta tai hellyyttävä kuriositeetti. Se on ilmoitus, että täältä tullaan elämä, julistus runoilijan kuoriutumisesta.

Ainekirjoituksen otsikoksi varhaiskypsä koulupoika on kirjoittanut ”Kuori elämän lasisen”. Teksti alkaa: ”Aale Tynnin runo Lasinen vuori (1949) herättää sisäisen pessimistini säkeillään maailman turhuudesta, merkityksettömyydestä ja valheellisuudesta. Monta kertaa olen yksin iltaisin miettinyt koko tämän olemassaolon huteraa luontoa, kun ainoa asia mihin voi tarttua on vain tämä valhe, jota meidät kaikki pakotetaan laulamaan.” Heti asiaan. Kyse ei ole ainoastaan Tynnin runosta, ajatuskokonaisuudesta, vaan siitä mitä se säkeillään saa lukijassa aikaan.

Avauskappale jatkuu: ”Runo luo tunteen yhteenkuuluvuudesta, tunteen siitä, etten ole yksin, sillä joku on ajatellut aivan samoin tässä samaisessa maailmassa.” Ja heti perään ällistyttävä omakohtainen havainto: ”Sukulaissielu vuodesta 1949 ennen kuin äitini tai isäni oli edes syntynyt, ennen kuin isoisäni Mikko Kortteinen oli edes kuollut, ennen kuin elämääni määräävää verhoa oli edes raotettu. Ennen mitään, mikä sai aikaan minut, pienen ihmisen tähän maailmaan.”

Melkein kenen tahansa murrosikäisen ylitsekäyvää ja totaalista maailmantuskaa, kyllä. Ja kukapa ei muistaisi vastaavan kaltaisia pohdintoja omista yksityisistä päiväkirjoistaan tai opettajan silmille kirjoitetuista kouluaineistaan. Mutta on siinä myös jotain aivan ainutkertaista ja omaperäistä: syvästi koettu ja ilmaistu tunne yhteenkuuluvuudesta ja sielujen sukulaisuudesta. Nuori mies tunnistaa jotain tärkeää – kaikkien runoilijoiden salaisen liittolaisuuden ja oman paikkansa tuossa jatkumossa – liittääkseen sen konkreettisesti omaan henkilökohtaiseen verenperintöönsä. Tässä tapauksessa nimenomaan isään ja äitiin, jotka ikään kuin tätä varhaista ennustusta toteuttaen esiintyvät kirjan sivuilla ylenmäärin, satoja ja taas satoja kertoja, useammin kuin missään toisessa lukemassani teoksessa.

Wednesday, October 13, 2010

Paljain jaloin III

Kangas, jonka kutomiseen on käytetty hyvän mielen lumppuja, piikikästä lankaa, muovin suikaleita, hävyn karvoja, orjan tappuraa, enkelten kiharia, revittyjä seteleitä ja kedon kukkain teriä, jotta tuloksen kuvioinnissa näkyisivät Jahven kaikki nimet, ja jonka ihmeisään loistoon kadotusta pelkäävät tullaan pukemaan, jotta he pysyisivät lämpiminä kovassa maailmassa ja olisivat kauneimmillaan ylösnousemuksen päivänä. Aika harvoin saa lukeakseen näin vihantäyteisiä ja viattomansuloisia iljetyksen ja ilon, oksennuksen ja onnen, murhamielen ja myötätunnon salamana vaihtuvia ja toisiinsa sekoittuvia tuntemuksia: ”Suomi kaikille hyville tyypeille”, ”nenä on vaalallinen paikka siellä on velta”, ”viekää nämä hirviöt vaikka lämpimään kylpyyn” ja ”hau hau ihmiskunta hau”.

Tuesday, October 12, 2010

Paljain jaloin II

Kortteisen sentimento, arvatenkin läpi koko esikoisen, asuu jossain beatin ja puberteettisen elämäntuskan välimaastossa. Se on sukua molemmille, enkä sano tätä vähättelevässä mielessä, niin ilmeistä se on. Beatiin viittaa kaksikin seikkaa, systeemin ja porvarillis-seksuaalisen normijärjestelmän halveksunta toisaalta ja psykedelis-uskonnollisen valaistumiskokemuksen ensisijaisuus toisaalta. Miksei myös kristillis-sosiaalinen omatunto ja vähäosaisten ja syrjittyjen puolustaminen. Puberteettista puolestaan on ilmaisun ja puolen tunnustamisen suorasukaisuus.

Mutta Kortteinen hallitsee ratkaisevan eron. Pakahduttavaa elämäntunnetta sen paremmin kuin sympatian ja antipatian tuntemuksiakaan ei ilmaista keinotekoisia, runollisia asentoja ottamalla, vaan päätä pahkaa. Ei runoilijan rooliin tai maskeihin tukeutuen, runoa ”matkien”, vaan suoraan omissa nimissä: ”Minä Janne Kortteinen sanon nämä asiat ja loukkaan teistä jokaista erikseen”, on tyypillinen signeeraus. Rankkuutta ei osoiteta muutamalla rumalla sanalla, vaan toistamalla niitä toistamista päästyään, tyhjentämällä koko pajatso kaikkine kuviteltavissa olevine ruumiillisuuksineen. Eikä Kortteinen lankea myöskään katurunouden noloimpiin rankkuuksiin: hänellä (fiktiivinen) renttu ei tallaa (fiktiivistä) katuviertä (fiktiivisessä) kankkusessa kohti (fiktiivisen) aamukurjuuden ensimmäistä (fiktiivistä) tuoppia. Ja jos ”tallaakin”, murheen ja sen lääkitsemisen kuvaus on poimittu ilmeisen suoraan kaverillisista tekstareista: ”onks salviaa sori oon vähän myöhässä oon kohta siinä”.

Paljain jaloin I

Ensimmäiset kuutisenkymmentä sivua Janne Kortteisen massiivisesta esikoisesta luettu. Kirjoittajan äänenavaus kestää aikansa, tai oikeastaan käynnistyksiä on useampia: ensin ”nisteille, spurguille, rikollisille” ja muille ”syrjäytyneille” osoitettu omistus ja heti perään mustanpuhuva, yhtä aikaa lapsekas ja synkistelevä huoneentaulu: ”Ihhahhaa, ihhahhaa hepo hirnahtaa / Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa”. Kun nuotti on lyöty, seuraa monenlaista hapuilevaa humaltumista ja pakahtumista, kunnes tullaan sivulle 43, josta lähtien nuori runoilija ei enää pyytele anteeksi mitään, vaan aloittaa todellisen voimannäyttönsä.

Seuraa hengästyttävän laaja luetteloruno, jonka nerokkuus perustuu yksinkertaiseen ratkaisuun. Jakso alkaa: ”SANA, Rukous, Loitsu, Runous, Laulu, Lumous, Mantra kaikuu sielussa niin kuin iankaikkeus toistaa itseään tulemisesta toteutumiseen, todellisuudesta tapahtumiseen, tietoisuudesta toiseuteen” ja niin edelleen. Sen jälkeen parikymmentä sivua pelkkää luetteloa, jossa "sanaparit" esiintyvät aina samassa muodossa (edellinen sana elatiivissa ja jälkimmäinen illatiivissa). Ratkaisu on merkittävä ja erottaa runon tavanomaisesta asioiden ja käsitteiden litaniasta, jossa jokainen yksittäinen sana saa ikään kuin saman painon, eikä sitten muuta. Kortteisen luettelo on toista maata.

Sijamuotojen vaihtelu tuottaa aina vähintään kaksi tulkintaa. Yhdestä sanasta seuraa toinen (logiikan, syyn ja seurauksen, vastakohtaisuuden, sukulaisuuden, sattuman, assosiaation, runollisen intuition tms. mukaisesti). Mutta yhtä hyvin sanaparit voi lukea ikään kuin janan ääripisteinä, joiden väliin mahtuu kokonainen mahdollisuuksien alue, polku joka edellyttää kulkemista ja hukuttaa lukijan "runollisen mietiskelyn" loputtomaan suohon. On aivan eri kirjoittaa peräkkäin nimet ”Risto Ahti” ja ”Loch Ness” kuin ilmaista ”sama asia” muodossa ”Risto Ahdista Loch Nessiin”.

Sitä paitsi jakso merkitsee sitäkin, että ennen kuin ensimmäinen kuudennes teoksesta on takana, Kortteinen on jo yksin tein liittänyt suomalaiseen runouteen enemmän uusia aiheita, ilmauksia ja sanoja kuin moni ehtii tuottaa koko tuotannossaan.

Monday, October 11, 2010

Hullut aivot löytävät syyn.

Se on vanha, mutta alkaa tuntua uudelta.

Tiedätkö muka, mitä on kaamos?

Jospa se on joku samanniminen.

Kevyt renkutus varpusesta.
Risto Ahdista Loch Nessiin

Janne Kortteinen

Saturday, October 9, 2010


The statue of the Anteros (commonly mistaken for either The Angel of Christian Charity or Eros) in Piccadilly Circus London, was made in 1893 and is one of the first statues to be cast in aluminium.

In Greek mythology, Anteros (Greek: Ἀντέρως, Antérōs) was the god of requited love, literally "love returned" or "counter-love" and also the punisher of those who scorn love and the advances of others, or the avenger of unrequited love.

Source: Wikipedia

Tuesday, October 5, 2010

Eino Leino: Impi ja Pajarin poika

I. Keskustelu lähteellä.
II. Kummankin myöhemmät vaiheet.

Monday, October 4, 2010

Tony Trehy and Satu Kaikkonen, Sara Hildén Museum of Art, Tampere, Finland.

Tony Trehy, poet friend whom I met at the Saari Vispo Workshop last year, is visiting Finland for a week. Yesterday, Satu and I spent some time with him, in Tampere, checking out a few exhibitions in local art museums. Over lunch, prepared by the poet himself, Tony was kind enough to ask if Satu and I would like to perform together at the Text Festival, to be held in Bury, next April. Of course, we were delighted to oblige. 

Sunday, October 3, 2010