Paljain jaloin I

Ensimmäiset kuutisenkymmentä sivua Janne Kortteisen massiivisesta esikoisesta luettu. Kirjoittajan äänenavaus kestää aikansa, tai oikeastaan käynnistyksiä on useampia: ensin ”nisteille, spurguille, rikollisille” ja muille ”syrjäytyneille” osoitettu omistus ja heti perään mustanpuhuva, yhtä aikaa lapsekas ja synkistelevä huoneentaulu: ”Ihhahhaa, ihhahhaa hepo hirnahtaa / Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa”. Kun nuotti on lyöty, seuraa monenlaista hapuilevaa humaltumista ja pakahtumista, kunnes tullaan sivulle 43, josta lähtien nuori runoilija ei enää pyytele anteeksi mitään, vaan aloittaa todellisen voimannäyttönsä.

Seuraa hengästyttävän laaja luetteloruno, jonka nerokkuus perustuu yksinkertaiseen ratkaisuun. Jakso alkaa: ”SANA, Rukous, Loitsu, Runous, Laulu, Lumous, Mantra kaikuu sielussa niin kuin iankaikkeus toistaa itseään tulemisesta toteutumiseen, todellisuudesta tapahtumiseen, tietoisuudesta toiseuteen” ja niin edelleen. Sen jälkeen parikymmentä sivua pelkkää luetteloa, jossa "sanaparit" esiintyvät aina samassa muodossa (edellinen sana elatiivissa ja jälkimmäinen illatiivissa). Ratkaisu on merkittävä ja erottaa runon tavanomaisesta asioiden ja käsitteiden litaniasta, jossa jokainen yksittäinen sana saa ikään kuin saman painon, eikä sitten muuta. Kortteisen luettelo on toista maata.

Sijamuotojen vaihtelu tuottaa aina vähintään kaksi tulkintaa. Yhdestä sanasta seuraa toinen (logiikan, syyn ja seurauksen, vastakohtaisuuden, sukulaisuuden, sattuman, assosiaation, runollisen intuition tms. mukaisesti). Mutta yhtä hyvin sanaparit voi lukea ikään kuin janan ääripisteinä, joiden väliin mahtuu kokonainen mahdollisuuksien alue, polku joka edellyttää kulkemista ja hukuttaa lukijan "runollisen mietiskelyn" loputtomaan suohon. On aivan eri kirjoittaa peräkkäin nimet ”Risto Ahti” ja ”Loch Ness” kuin ilmaista ”sama asia” muodossa ”Risto Ahdista Loch Nessiin”.

Sitä paitsi jakso merkitsee sitäkin, että ennen kuin ensimmäinen kuudennes teoksesta on takana, Kortteinen on jo yksin tein liittänyt suomalaiseen runouteen enemmän uusia aiheita, ilmauksia ja sanoja kuin moni ehtii tuottaa koko tuotannossaan.