Kortteisen sentimento, arvatenkin läpi koko esikoisen, asuu jossain beatin ja puberteettisen elämäntuskan välimaastossa. Se on sukua molemmille, enkä sano tätä vähättelevässä mielessä, niin ilmeistä se on. Beatiin viittaa kaksikin seikkaa, systeemin ja porvarillis-seksuaalisen normijärjestelmän halveksunta toisaalta ja psykedelis-uskonnollisen valaistumiskokemuksen ensisijaisuus toisaalta. Miksei myös kristillis-sosiaalinen omatunto ja vähäosaisten ja syrjittyjen puolustaminen. Puberteettista puolestaan on ilmaisun ja puolen tunnustamisen suorasukaisuus.
Mutta Kortteinen hallitsee ratkaisevan eron. Pakahduttavaa elämäntunnetta sen paremmin kuin sympatian ja antipatian tuntemuksiakaan ei ilmaista keinotekoisia, runollisia asentoja ottamalla, vaan päätä pahkaa. Ei runoilijan rooliin tai maskeihin tukeutuen, runoa ”matkien”, vaan suoraan omissa nimissä: ”Minä Janne Kortteinen sanon nämä asiat ja loukkaan teistä jokaista erikseen”, on tyypillinen signeeraus. Rankkuutta ei osoiteta muutamalla rumalla sanalla, vaan toistamalla niitä toistamista päästyään, tyhjentämällä koko pajatso kaikkine kuviteltavissa olevine ruumiillisuuksineen. Eikä Kortteinen lankea myöskään katurunouden noloimpiin rankkuuksiin: hänellä (fiktiivinen) renttu ei tallaa (fiktiivistä) katuviertä (fiktiivisessä) kankkusessa kohti (fiktiivisen) aamukurjuuden ensimmäistä (fiktiivistä) tuoppia. Ja jos ”tallaakin”, murheen ja sen lääkitsemisen kuvaus on poimittu ilmeisen suoraan kaverillisista tekstareista: ”onks salviaa sori oon vähän myöhässä oon kohta siinä”.
No comments:
Post a Comment