Salonkikelpoista

Mariaana Jäntin Amorfiaaniasta puhutaan taas, viimeksi uudessa Nuoressa Voimassa, johon on taltioitu liiton syyssalongissa käyty keskustelu proosan kokeellisuudesta, Laura Lindstedtin johdantoesseellä täydennettynä.

Erinomaisen mielenkiintoisia tekstejä molemmat. Miellyin varsinkin Lindstedtin kirjoitukseen, jossa ei jäädä jankkaamaan proosan ja runouden keskinäisestä ”paremmuudesta”, vaan viedään problematiikkaa reilusti eteenpäin, mahdollisuuksia tavoitellen.

”Kokeellisen proosan ei tarvitse millään muotoa liehitellä nykyrunouden avantgardea”, Lindstedt kirjoittaa. ”Proosakokeen ei myöskään tarvitse näyttää 'kokeelta', riittää että valitut keinot on koeteltu loppuun saakka. Lopputuloksena ei myöskään aina tarvitse olla kirja, kansien väliin painettu tuote – itse haaveilen esimerkiksi kertovan muodon valjastamisesta käsitetaiteellisten interventioiden välikappaleeksi.” *)

Lehteen painetussa keskustelussa erityisen kiinostavaa on puhe Jäntin kulttimaineen saaneesta esikoisromaanista. Amorfiaana on jäänyt vaivaamaan monen mieltä, eikä syyttä. Harva teos jäytää ajatuksia ja toimii kollegiaalisena innoittajana vielä neljännesvuosisata ilmestymisensä jälkeen.

Mitenhän tämän saisi menemään oikein, kun ei ole dokumentteja käsillä, on vain tämä erehtyvä muisti.

Yleensä ei muisteta – eikä asia tule esiin myöskään po. keskustelun yhteydessä – että Amorfiaana tuli julki nimenomaan Gummeruksen ”suuren romaankilpailun” voittajana. Toimin siihen aikaan Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana, ja ajatuksenamme oli, että nyt oli sopiva hetki kaivaa esiin uusia, innostavia kirjoittajia – kustantajan suuren, ”korkeakirjallisen” ylpeydenaiheen Matti Pulkkisen rinnalle. Tilanne oli vaikea, kuten kustantajat aina ja kaikkialla hyvin tietävät. Gummerus oli elänyt pitkään lähinnä Kalle Päätalon tuotoilla, mutta mitä sen jälkeen? Miten saada houkuteltua taloon uutta talenttia? Ja kuitenkaan kyse ei ollut pelkistä markoista. Menneisyys esimerkiksi Timo K. Mukan ja Markku Lahtelan kaltaisten uudistajien julkaisijana velvoitti. Ehkä kustantamoon kilpailun myötä saapuvasta käsikirjoitusten tulvasta löytyisi sekä uusia päätaloja että uusia pulkkisia, jolloin edellisten tuotoilla maksettaisiin jälkimmäisten kokeilujen kustantaminen.

Nyt en ole varma, miten kuvio oli ajateltu. Siis palkitaanko yksinkertaisesti ”taiteellisesti paras” romaani ja katsotaan, mihin se riittää. Vai nostetaanko esiin yleisöönmenevää mainstreamia edustava teos ja julkaistaan ”kokeiluja” siinä sivussa. Kukaties strategiaa ei lausuttu koskaan ääneen, vaan ajateltiin, että katsotaan nyt ensin, mitä tarjokkaista paljastuu.

Kuinka ollakaan, kilpailuun saapuneiden käsikirjoitusten yhtenä esilukijana ja seulojana toimi oman talon ehdoton tähti Matti Pulkkinen (jonka Romaanihenkilön kuolema oli juuri ilmestynyt). Eikä aikaakaan, kun Pulkkinen poimi esiin oman ehdottoman suosikkinsa, Mariaana Jäntin Amorfiaanan. Tässä kohtaa muistikuvani ovat hataria, mutta niin siinä kuitenkin kävi, että myyntiodotuksista välittämättä ”taiteellisesti paras” päätettiin palkita. Ja vaikka romaanista ei tullut taloudellista menestystä eikä sen tekijästä uutta, vakinaista kirjailijaa kustantajan talliin, päätöstä ei ole tarvinnut katua. Amorfiaana on Romaanihenkilön kuoleman ohella yksi 80-luvun ehdottomista ”klassikoista”. Ei hassummin Gummeruksen kokoiselta kustantajalta.

Oma osuuteni palkitun romaanin saattamisessa kirjan muotoon oli suhteellisen pieni. Voiton julkistamisen jälkeen tapasin Jäntin muistaakseni kerran, tarkoituksenamme keskustella käsikirjoituksen toimitusperiaatteista. Kuten Jäntti sen Nuoressa Voimassa sanoo: ”Karri Kokko kysyi, voisinko jakaa tekstin lukuihin.” Tällä ehdotuksella varmaan hain sitä, että yhteen pötköön kirjoitetusta ”kokeellisesta” tekstistä saataisiin tällä tavoin ”lukijaystävällisempi”. Niin tai näin, yhteisymmärrys saavutettiin ja tässä sitä nyt ollaan.

Jäntti muistelee, että hänen kirjalleen osoitettiin myös erillinen kustannustoimittaja. Itse en muista toimittajan henkilöllisyyttä, eikä sitä tuo esiin Jänttikään. Kirjailija tosin mainitsee toimittajan kyselleen, käyttääkö hän ”tajuntaa laajentavia aineita”. Se on ehkä hätkähdyttävä kysymys, mutta olisin taipuvainen pitämään sitä ”kohteliaisuutena” – vaikkakin hiukan omalaatuisesti ilmaistuna sellaisena. (Tässä kohtaa on kai kohtuullista todeta, että kysymyksen esittäjänä saattoi olla myös allekirjoittanut.) Niin tai näin, Jäntin proosa ei mielestäni sulje pois puhetta ”toisenlaisista tajunnantiloista” tai ”tiedostamisen” muodoista. Kirjoittaminen on kertomaan pyrkiessäänkin kirjoittajan tietoisuuden ilmausta, kertomusta siitä kuinka tajunta operoi ja hahmottaa jäljittelemäänsä.

Oli miten oli, psykedelia tai psykedeeliset huumeet eivät ole vuosikymmeniin olleet kirjallisuuskeskustelun piirissä, mutta onhan niillä silti historiansa myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Sitä paitsi, vaikka tajuntaa laajentavista aineista ei kirjallisissa salongeissa tai julkisuudessa puhutakaan, eivät ne näyttäisi olevan aivan vieraita nykyisellekään polvelle.



*) Sanomattakin selvää, että tuossa on sanottuna jotain olennaista ja osuvaa myös omiin proosakokeiluihini liittyen. Ilman takakannen tarjoamaa kehyskertomusta – ”Runoilija katsoi televisiota, niin kuin se olisi ikkuna, ja kirjoitti ylös näkemänsä sitä mukaa kuin kaikki tapahtui” – Töllötin olisi jäsentymätöntä ja editoimatta jätettyä nonsensea, mutta metodisena esityksenä tai konseptina sen varsinainen tarkoitus onkin toisaalla. Proosakatkelmat (kaikkiaan 99 kpl) on kirjoitettu ”reaaliaikaisesti” televisiota töllöttäessä ja julkaistu tarkoitusta varten perustamassani blogissa saman tien, niinsanotusti lopputekstien vielä pyöriessä. Kertoja vastaan materiaali, väline vastaan aihe, reaalinen aika vastaan taiteellinen kypsyttely, kansien väliin painettu tuote vastaan käsitetaiteellinen interventio. ”Lähes kaikki kiinnostava on ilmaiseksi ladattavissa” – kuten Markku Eskelinen Nuoren Voiman keskustelussa sanoo – ei tietenkään tarkoita, että kaikki ilmaiseksi ladattavissa oleva olisi ilman muuta kiinnostavaa saati ”hyvää”, mutta enpähän jättänyt (tässäkään tapauksessa) ”kokeilematta”, mitä tällaisella kirjoittamisen metodilla ja julkaisemisen tavalla on saavutettavissa.