Sanasto ja sota sanoista

Pelastetaan tähän teksti, jonka kirjoitin kommenttina omaan Facebook-päivitykseeni. Alkuperäisessä päivityksessä kerroin täydentäneeni Sanaston ylläpitämiä teostietoja, ja kuinka ollakaan, päädyin pian pohtimaan kirjailijoiden oikeuksia ja toimeentuloa yleensä. Näin teksti kuului:

Painottamalla tekijäkysymystä ja siihen liittyviä oikeuksia kirjailijakunta on maalannut itsensä nurkkaan, josta ei ole ulospääsyä - ilman, että koko kysymyksenasettelu tarkistetaan. Asiasta kärsivät kaikki, niin tekijät, tutkimus, kirjastolaitos kuin kulttuuri yleensäkin.

Sisältöjä ei valitettavasti voi kukaan suojella, ja siksi meitä sisällön tuottajia pitäisi ryhtyä tukemaan muilla tavoin. Olkoon kirjojen - siis fyysisten teoskappaleiden - myynti ja tulonjako niiden välinen asia, jotka tuota kauppaa käyvät. Ennen oli yksinkertaisempaa. Jos joku teki ja kauppasi laittoman kopion, riitti kun lähetti laskun. (Tämä on tahallinen ja virheellinen yksinkertaistus, mutta digitaalisella aikakaudella sisältöjen monistamista, levitystä ja kauppaa on mahdoton valvoa, ja siksi siihen ei kannata uhrata ajatustakaan.)

Nimenomaan digiaikana sisällöistään huolehtivien kannattaisi noudattaa ns. "ensimmäisen laskun maksajan" taktiikkaa. Toisin sanoen, jos olet huolissasi sisältöjesi laittomasta monistamisesta, katso että tuotetta kaupatessasi saat kerralla korvauksen, joka kattaa kaikki myymästäsi sisällöstä odotettavissa olevat tulot. Sen jälkeen asia ei nimittäin ole enää hallinnassasi.

Mitä tästä seuraa? Ensin siirtymäkausi, jonka aikana kirjailijat ja muut sisällöntuottajat ovat hankalassa, miltei suojattomassa asemassa. Mutta ennen pitkää heidän neuvotteluasemansa paranevat. Kun kuluttajille on tarjolla "rajaton" määrä "ilmaisia" sisältöjä, noiden sisältöjen ammattimainen ja osaava paketointi ja räätälöinti - eli entisin termein ilmaistuna "toimittaminen" - alkaa merkitä entistä enemmän. Kuluttaja haluaa maksaa - hänen on maksettava - siitä, että joku valikoi, järjestää ja toimittaa juuri hänen kaipaamiaan sisältöjä. Yksinkertaisesti sanottuna kustantajien merkitys kasvaa. Ja kun kustantajien kysyntä lisääntyy, lisääntyy myös kirjailijoiden kysyntä - kustantajat lähestyvät sisällöntuottajia käsi ojossa, valmiina maksamaan heille "enemmän".

Eihän se tietenkään aivan näin mene. Mutta siitä olen varma, että entisiin tulonjakoa ja tekijänoikeuksia koskeviin malleihin pitäytyminen on väärä tie. Nyt pitää pyrkiä kehittämään ihan uusia malleja ja skenaarioita. Ja siksi valtiollisen tason ratkaisu koko kirjallisen kulttuurin tukemiseksi on monin verroin tärkeämpää kuin tekijänoikeuksista ja palkkioprosenteista jankkaaminen. Etenkin koska niistä neuvottelemisen periaatteet ovat peräisin esidigitaaliselta ajalta.

Mutta raha on rahaa ja miljoonat sokaisevat. Vertailun vuoksi: Sanasto jakaa vuodessa 3 miljoonaa, kun Koneen (yksityinen) säätiö antoi tänä vuonna omistaan 7,7 miljoonaa eli kaksi ja puolikertaisen summan. Joku Ollila ja Wahlroos voisivat kaksistaan pelastaa koko suomalaisen kirjallisuuden vuosikymmeniksi eteenpäin, ilman että heidän henkilökohtainen elintasonsa siitä kärsisi. Muistaako kukaan 60-luvulla julkaistun 10-osaisen Suomen kirjallisuuden historian? Sen kustansi Apu-lehti (eli käytännössä Lyytikäisten perhe).