Not to Be Disturbed

Poet reads for pleasure only.

Mustat ja iloiset ajat

Reading from Toisaalta (poEsia 2010).

Available at Kirjantamo.

Lost & Found

Raisa Marjamäkeä lukiessa.

Paljain jaloin (liite 8)

Sivulta 184.

Paljain jaloin (liite 7)

Pieni äänirunon pätkä sivulta 115. Lukutehtävä ei ollut helppo: ensimmäisellä kerralla lisäsin aameneen yhden ylimääräisen tavun ja toisella sanoin vahingossa "ja". Vasta kolmas kerta toden sanoi.

Paljain jaloin (liite 5)

Sivulta 103 löytyvä runo ja ensimmäinen niistä lukuisista esiintymistä, joissa teoksen nimi mainitaan kokonaisuudessaan, vaikka muitakin, lyhyempiä variantteja kirjasta löytyy.

Otsikko on tietenkin raamatullisilla viitteillä ladattu. Kun Herra ilmestyi palavan pensaan muodossa Moosekselle, sanotaan että tämä liikkui erämaassa nimenomaan paljain jaloin. Ja totta kai myös Jeesus levitti sanaansa paljasjalkaisena.

Toisinaan kristityn ihmisen paljasjalkaisuutta on ollut vaikea hyväksyä konkreettisesti. Esimerkiksi Caravaggio (1571-1610) aiheutti tuohtumusta kuvatessaan pyhimyksensä paljain, likaisin jaloin. Erityisen kauhistuttavaa ja häpeällistä oli, kun tämä maalasi itsensä Neitsyt Marian paljasjalkaisena.

Janne (Johannes) Kortteisella "palava pensas" liittyy omiin henkilökohtaisiin muistoihin, arvatenkin lapsuuden pihapiirin todellisiin viinimarjapensaisiin, joiden symbolinen merkitys on vasta myöhempää perua. Mutta myös sanalla "viini" on raamatullinen kaiku, samoin kuin "marjalla", joka vaikka onkin ikivanha omaperäinen suomen sana, esiintyy myös erisnimessä Marja, Marian kotoisena muunnoksena.

Paljain jaloin (liite 3)

Sivu 245.

Paljain jaloin (liite 2)

Fragmentti sivulta 180. Kuten näkyy ja kuuluu, kuva ja ääni eivät ole synkassa: jostain syystä kuva juoksee tuplanopeudella ja ääniraita katkeaa kesken. Mutta mitäs tuosta. Jos tekniikka kerran on tuota mieltä, niin olkoon sitten siinä.

Paljain jaloin (liite 1)

 

Omaelämäkerrallinen teos saakoon lukijalta omaelämäkerrallisen alaviitteen. Kuva on otettu kaksi viikkoa sitten Suomalaisen Yhteiskoulun käytävillä Helsingin Etelä-Haagassa. Pitkästä aikaa koolla oleva vuosiluokka 1975 on tutustumassa entiseen koulutaloonsa pari tuntia ennen illalla Vanhalla ylioppilastalolla vietettäviä luokkajuhlia. 

Tämän kirjoittaja erottuu kuvassa takana keskellä, tuntomerkkeinä musta pikkutakki ja sen alla musta pusero, jonka rintamuksessa harmaa leveä raita. Jollen ole aivan väärässä, vasemmalla näkyvän ikkunarivistön takana on kaapisto, johon on koottu valikoima täytettyjä lintuja. Epäilen, että ne ovat Pentti Linkolan peruja, yli kuuden vuosikymmenen takaa. Ikkunarivistön edessä tallustelee ruudullisessa paidassaan partasuinen mies, joka vielä kuvanottohetkellä oli Ylen palveluksessa. Yhtäkkiä, vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, Kimmo Wilska, tunnettu kannabiksen puolestapuhuja, sai maksaa menneistä.

Olen jo päättää alaviitteeni tähän, kun todellisuus puuttuu peliin. Televisio on auki, ja Strada alkaa. Ensimmäisissä kuvissa esiintyy Tuomari Nurmio, joka on piakkoin julkaisemassa muistelmansa. Toimittaja pyytää Nurmiota kertomaan kovasta nuoruudestaan. Tämä menee saman tien koulumuistoihinsa. Poikakoulu Kalliossa, aikana jolloin koulukiusaamisesta ei tiedetty mitään, oli kuulemma helvettiä ja kidutusta. Kun Nurmio oli jäämässä toisen kerran peräkkäin luokalle, hän sai siirron yhteiskouluun, "jossa oli tyttöjäkin". Tässä tapauksessa SYK oli tulevan taiteilijan pelastus.

Kuva: Tuija Kolkki

Paljain jaloin V

Ei ole aivan merkityksetöntä se, Kortteisen ainekirjoituksen syntysija on nimenomaan maan parhaaksi nimetty opinahjo, Suomalainen Yhteiskoulu. Tosiseikkaa ei tuoda julki faksimilen yhteydessä, mutta se käy ilmi muualta.

Teoksen keskivaiheilla (ss. 228-232) Kortteinen kirjoittaa pitkän vuodatuksen turhauttavista koulukokemuksistaan. Erityisen lannistavana hän koki äidinkielen opettajansa (joka mainitaan myöhemmin myös nimeltä). Ajatuksenjuoksu on liian pitkä tähän kokonaan siteerattavaksi, mutta ydinkohta on tämä:

”Minun lukion äidinkielen opettajani Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa ohitti minut kokonaan ja käski minun olla nuori ja vihainen jossain muualla, kun kyseenalaistin tunnilla koko äidinkielen ylioppilaskokeiden mielekkyyden ja arvostelin sitä juuri edellä mainitusta ihmiskloonauksesta. Sama opettaja arvosteli erään Vuorisaarnaa käsittelevän esseeni (jota henkilökohtaisesti pidin täysin häkellyttävänä ikäiseni kirjoittamaksi) pistein 25/60 ja kirjoitti perään vain: ”Esseessi on liian kaunokirjallisesti pohtiva, ettei se täytä tehtävänantoa”, vaikka myöhemmin hän myönsi minulle suoraan, ettei hänellä ollut ”resursseja ymmärtää, mitä minä kirjoitin”. Toisin sanoen, että hän oli liian tyhmä ymmärtääkseen oppilastaan ja siitä huolimatta näytteli pätevää opettajaa ja ampui Nils Holgerssonin alas, koska se pelotti kolossaan vikisevää Hilda hiirulaista.”

Kortteinen jatkaa: ”Saman opettajan tunnilla käytiin keskustelu juuri edellisenä päivänä tapahtuneista Jokelan koulusurmista ja en ollut tunnille saapuessani nukkunut yli viikkoon ja olin aivan vitun sekaisin, miltei psykoosin partaalla, enkä muista niistä ajoista suunnilleen mitään, korkeintaan fragmentteja ja vainoharhaisenkuumeisia raskolnikovinhourailuja. En ollut saanut rauhaa luovuuteni väkivaltaisen mitätöinnin vuoksi, jonka valta-asemassa oleva aikuinen oli epäpätevällä opetuksellaan osakseni saattanut. Samalla opettajalla oli myös tapana suosia kilttejä tyttöjä, jotka myötäilivät ja halusivat vain miellyttää opettajaansa, ja taas nöyryyttää tunnilla huonosti käyttäytyviä poikia, joihin hänellä ei ollut mitään valtaa ja jotka olisivat mielummin juosseetkin ulkona auringonpaisteessa ja pokailleet kuumia tyttöjä, kuin kuunnelleet sitä wraakuntaa. Koska luova energia on pohjimmiltaan seksuaalista, on nuoren pojan luovuuden mitätöiminen verrattavissa hänen raiskaamiseensa. Siltä se minusta ainakin tuntui.”

Ja sitten ollaan ytimessä: ”Koin koko henkilökohtaisen kunniani loukatuksi tuon pystyynkuivahtaneen hanhen toimesta, joka kutsui itseään vielä minun äidinkielenopettajakseni. Pikemminkin sana koulumurhaaja tulee mieleen. Haluankin nyt sanoa sekä omalle äidinkielenopettajalleni, Sinikka Herajärvelle, että kaikille muille yhä pätevää opettajaa näytteleville hapannaamoille, jotka käyttävät väärin valta-asemaansa ja turmelevat viattomia nuoria ja tuhoavat heidän luovuutensa ja ainutlaatuisen lahjakkuutensa ja herkkyytensä ja vapaan tahtonsa ja elämänilonsa ja tappavat heitä tylsyyteen, että te voitte lakata näyttelemästä päteviä opettajia ja mennä itsellenne sopivampiin töihin vaikka Keravan vesijohtolaitoksen kirjanpitopuolelle. Jokainen opettaja, jolle on tärkeämpää toteuttaa Suunnitelmaa kuin kehittää luovia, itsenäisesti ajattelevia ja onnellisia ihmisiä, on nuorison turmelija minun mielestäni. Teillä ei ole valtaa, joten lakatkaa näyttelemästä ikään kuin teillä sitä olisi.”

Toistan vielä avainvirkkeen: ”Koin koko henkilökohtaisen kunniani loukatuksi tuon pystyynkuivahtaneen hanhen toimesta, joka kutsui itseään vielä minun äidinkielenopettajakseni.”

Kortteisen tunne loukatuksi tulemisesta ei ole yksinäinen ilmiö. Kuinka ollakaan, yhteiskuntatieteilijä (ja keskustavaikuttaja) Risto Volanen kirjoittaa juuri ilmestyneessä Kanavan numerossa (7/2010): ”Joskus voi yhden ihmisen kertomus olla välähdys yleisinhimillistä ja valaista koko aikakautta.” Volasen esimerkki on Hannu Salama ja hänen uusi romaaninsa Sydän paikallaan, jossa itsensä loukatuksi kokeva kirjailija purkaa jälleen kerran omaa vihaansa väärinymmärtäjiä, väärinajattelijoita ja muita tekopyhiä kohtaan. Vihan kohteet voivat kulkea eri nimillä, mutta eetos josta molempien kirjailijantyö lähtee, on hämmästyttävällä tavalla sama. Molemmilla loukatuksi tulleilla on kosto mielessä.

Disclaimer: Myös tämän kirjoittaja on SYK:n kasvatti, tosin aivan eri vuosikymmeniltä. Kun toin asian Kortteisen tietoon, lohdutin häntä muistutuksella, että koulusta on kirjoittanut ylioppilaaksi myös sellainen yhteiskuntakriitikko kuin Tuomari Nurmio, ”köyhien ystäväksi” julistautunut.

Edit: Niin, ja totta kai myös koko luomakunnan puolesta loukkaantunut vihakimppu Pentti Linkola.

Paljain jaloin IV

Kesken kaiken ilmaantuva faksimile teini-ikäisen Janne Kortteisen ruudulliselle konseptipaperille laatimasta kouluaineesta on esimerkki teoksen ”moniaineksisuudesta”, kollaasimainen elementti, joka tuo siihen dokumenttiromaanin tuntua. Skannattu kopio viidesluokkalaisen nuorukaisen esseistisestä yritelmästä on silti muutakin kuin pelkkä kylmä fakta tai hellyyttävä kuriositeetti. Se on ilmoitus, että täältä tullaan elämä, julistus runoilijan kuoriutumisesta.

Ainekirjoituksen otsikoksi varhaiskypsä koulupoika on kirjoittanut ”Kuori elämän lasisen”. Teksti alkaa: ”Aale Tynnin runo Lasinen vuori (1949) herättää sisäisen pessimistini säkeillään maailman turhuudesta, merkityksettömyydestä ja valheellisuudesta. Monta kertaa olen yksin iltaisin miettinyt koko tämän olemassaolon huteraa luontoa, kun ainoa asia mihin voi tarttua on vain tämä valhe, jota meidät kaikki pakotetaan laulamaan.” Heti asiaan. Kyse ei ole ainoastaan Tynnin runosta, ajatuskokonaisuudesta, vaan siitä mitä se säkeillään saa lukijassa aikaan.

Avauskappale jatkuu: ”Runo luo tunteen yhteenkuuluvuudesta, tunteen siitä, etten ole yksin, sillä joku on ajatellut aivan samoin tässä samaisessa maailmassa.” Ja heti perään ällistyttävä omakohtainen havainto: ”Sukulaissielu vuodesta 1949 ennen kuin äitini tai isäni oli edes syntynyt, ennen kuin isoisäni Mikko Kortteinen oli edes kuollut, ennen kuin elämääni määräävää verhoa oli edes raotettu. Ennen mitään, mikä sai aikaan minut, pienen ihmisen tähän maailmaan.”

Melkein kenen tahansa murrosikäisen ylitsekäyvää ja totaalista maailmantuskaa, kyllä. Ja kukapa ei muistaisi vastaavan kaltaisia pohdintoja omista yksityisistä päiväkirjoistaan tai opettajan silmille kirjoitetuista kouluaineistaan. Mutta on siinä myös jotain aivan ainutkertaista ja omaperäistä: syvästi koettu ja ilmaistu tunne yhteenkuuluvuudesta ja sielujen sukulaisuudesta. Nuori mies tunnistaa jotain tärkeää – kaikkien runoilijoiden salaisen liittolaisuuden ja oman paikkansa tuossa jatkumossa – liittääkseen sen konkreettisesti omaan henkilökohtaiseen verenperintöönsä. Tässä tapauksessa nimenomaan isään ja äitiin, jotka ikään kuin tätä varhaista ennustusta toteuttaen esiintyvät kirjan sivuilla ylenmäärin, satoja ja taas satoja kertoja, useammin kuin missään toisessa lukemassani teoksessa.

Paljain jaloin III

Kangas, jonka kutomiseen on käytetty hyvän mielen lumppuja, piikikästä lankaa, muovin suikaleita, hävyn karvoja, orjan tappuraa, enkelten kiharia, revittyjä seteleitä ja kedon kukkain teriä, jotta tuloksen kuvioinnissa näkyisivät Jahven kaikki nimet, ja jonka ihmeisään loistoon kadotusta pelkäävät tullaan pukemaan, jotta he pysyisivät lämpiminä kovassa maailmassa ja olisivat kauneimmillaan ylösnousemuksen päivänä. Aika harvoin saa lukeakseen näin vihantäyteisiä ja viattomansuloisia iljetyksen ja ilon, oksennuksen ja onnen, murhamielen ja myötätunnon salamana vaihtuvia ja toisiinsa sekoittuvia tuntemuksia: ”Suomi kaikille hyville tyypeille”, ”nenä on vaalallinen paikka siellä on velta”, ”viekää nämä hirviöt vaikka lämpimään kylpyyn” ja ”hau hau ihmiskunta hau”.

Paljain jaloin II

Kortteisen sentimento, arvatenkin läpi koko esikoisen, asuu jossain beatin ja puberteettisen elämäntuskan välimaastossa. Se on sukua molemmille, enkä sano tätä vähättelevässä mielessä, niin ilmeistä se on. Beatiin viittaa kaksikin seikkaa, systeemin ja porvarillis-seksuaalisen normijärjestelmän halveksunta toisaalta ja psykedelis-uskonnollisen valaistumiskokemuksen ensisijaisuus toisaalta. Miksei myös kristillis-sosiaalinen omatunto ja vähäosaisten ja syrjittyjen puolustaminen. Puberteettista puolestaan on ilmaisun ja puolen tunnustamisen suorasukaisuus.

Mutta Kortteinen hallitsee ratkaisevan eron. Pakahduttavaa elämäntunnetta sen paremmin kuin sympatian ja antipatian tuntemuksiakaan ei ilmaista keinotekoisia, runollisia asentoja ottamalla, vaan päätä pahkaa. Ei runoilijan rooliin tai maskeihin tukeutuen, runoa ”matkien”, vaan suoraan omissa nimissä: ”Minä Janne Kortteinen sanon nämä asiat ja loukkaan teistä jokaista erikseen”, on tyypillinen signeeraus. Rankkuutta ei osoiteta muutamalla rumalla sanalla, vaan toistamalla niitä toistamista päästyään, tyhjentämällä koko pajatso kaikkine kuviteltavissa olevine ruumiillisuuksineen. Eikä Kortteinen lankea myöskään katurunouden noloimpiin rankkuuksiin: hänellä (fiktiivinen) renttu ei tallaa (fiktiivistä) katuviertä (fiktiivisessä) kankkusessa kohti (fiktiivisen) aamukurjuuden ensimmäistä (fiktiivistä) tuoppia. Ja jos ”tallaakin”, murheen ja sen lääkitsemisen kuvaus on poimittu ilmeisen suoraan kaverillisista tekstareista: ”onks salviaa sori oon vähän myöhässä oon kohta siinä”.

Paljain jaloin I

Ensimmäiset kuutisenkymmentä sivua Janne Kortteisen massiivisesta esikoisesta luettu. Kirjoittajan äänenavaus kestää aikansa, tai oikeastaan käynnistyksiä on useampia: ensin ”nisteille, spurguille, rikollisille” ja muille ”syrjäytyneille” osoitettu omistus ja heti perään mustanpuhuva, yhtä aikaa lapsekas ja synkistelevä huoneentaulu: ”Ihhahhaa, ihhahhaa hepo hirnahtaa / Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa”. Kun nuotti on lyöty, seuraa monenlaista hapuilevaa humaltumista ja pakahtumista, kunnes tullaan sivulle 43, josta lähtien nuori runoilija ei enää pyytele anteeksi mitään, vaan aloittaa todellisen voimannäyttönsä.

Seuraa hengästyttävän laaja luetteloruno, jonka nerokkuus perustuu yksinkertaiseen ratkaisuun. Jakso alkaa: ”SANA, Rukous, Loitsu, Runous, Laulu, Lumous, Mantra kaikuu sielussa niin kuin iankaikkeus toistaa itseään tulemisesta toteutumiseen, todellisuudesta tapahtumiseen, tietoisuudesta toiseuteen” ja niin edelleen. Sen jälkeen parikymmentä sivua pelkkää luetteloa, jossa "sanaparit" esiintyvät aina samassa muodossa (edellinen sana elatiivissa ja jälkimmäinen illatiivissa). Ratkaisu on merkittävä ja erottaa runon tavanomaisesta asioiden ja käsitteiden litaniasta, jossa jokainen yksittäinen sana saa ikään kuin saman painon, eikä sitten muuta. Kortteisen luettelo on toista maata.

Sijamuotojen vaihtelu tuottaa aina vähintään kaksi tulkintaa. Yhdestä sanasta seuraa toinen (logiikan, syyn ja seurauksen, vastakohtaisuuden, sukulaisuuden, sattuman, assosiaation, runollisen intuition tms. mukaisesti). Mutta yhtä hyvin sanaparit voi lukea ikään kuin janan ääripisteinä, joiden väliin mahtuu kokonainen mahdollisuuksien alue, polku joka edellyttää kulkemista ja hukuttaa lukijan "runollisen mietiskelyn" loputtomaan suohon. On aivan eri kirjoittaa peräkkäin nimet ”Risto Ahti” ja ”Loch Ness” kuin ilmaista ”sama asia” muodossa ”Risto Ahdista Loch Nessiin”.

Sitä paitsi jakso merkitsee sitäkin, että ennen kuin ensimmäinen kuudennes teoksesta on takana, Kortteinen on jo yksin tein liittänyt suomalaiseen runouteen enemmän uusia aiheita, ilmauksia ja sanoja kuin moni ehtii tuottaa koko tuotannossaan.